Uuden opettajan tullessa kouluun opettajani tilalle pelkäsin. Pelkäsin, etten voisi kääntyä hänen puoleensa, kun minua kiusataan, koska sitä oli paljon elämässäni. Opettajat alkoivat tunnistaa minua tytöstä, jota kiusataan. Ainakin murrosiän alkuvaiheessa. Niinkuin kerroin sain syömishäiriön ja uusi opettajani yritti auttaa minua, mutta minä tunsin itseäni uhatuksi ja sanoin aina vastaan. Aloin jopa kiroilla ja haukkua häntä. En ymmärtänyt silloin mitä hän yritti ja tunnen niin suurta mielipahaa muistaessani mitä olen sanonut hänelle. Pyysin aina jälkeenpäin anteeksi, mutten usko, sen olevan riittävää. Minun olisi pitänyt avautua hänelle. Ehkä pidin entisestä opettajastani, mutta huomaan nyt, ettei hän huomannut sen mitä kävin läpi. Ei kotona, eikä koulussa.
Kotona minulla oli rankempaa. En saanut mennä ulos. Minun piti siivota ja hoitaa pikku sisaruksia. Siivoamisella en tarkoita omaa huoneeni siivoamista, sillä se oli minun ja siskoni yhteinen. Siivosin kotona keittiön, pesin astiat ja pyyhin pöydän ja lakaisin maan ja sen jälkeen siirryin olohuoneeseen, jossa keräsin isäni vaatteita (hän heitti ne ympäri taloa) ja pyyhin koristeet ja tv:een ja imuroin sen ja sen jälkeen siirryin vessaan jne. Työ oli rankkaa. Tosi rankkaa…. Kaiken lisäksi minun piti opiskella ja yrittää unohtaa kiusaajat ja haukkumiset. Minua haukuttiin myös kotona ja minua rankaistiin ja lyötiin…. Sitten äitini alkoi käyttää huivia ja niin minä luulin, että minunkin pitäis. Käytin huivia jo 10 vuoden iässä. En saanut nauttia hius kampauksista, joita oisin voinut tehdä jälkeenpäin juhlissa ja jouduin luopumaan monestakin muusta unelmasta, jota olisin voinut toteuttaa.
Koulussa ystäväni eivät nähneet sen mitä kävin läpi, mutta eivätkö ystävien kuuluisi kysyä mitä on tekeillä tai että mitä sinulle on käynyt. Minä kyllä näytin päältäpäin iloiselta ja ihmiseltä joka on täynnä elämää, mutta sisältä minä olin vereslihalla. Mikseivät he kysyneet mitään? Mikseivät he välittäneet? He ottivat etäisyyttä minusta ihan kuin olisin tehnyt jotain väärää. Kysyessäni heiltä syyn he hiljenevät, mutta minä tiedän miksi. Minä en viettänyt heidän kanssa aikaa koulun ulkopuolella, enkä ollut avonainen. Mutta minä kyllä yritin. Kumpaakin ja kummankin seurauksena oli pahoja tuloksia. Ja minä halusin vain pahuudesta eroon.
Uusi opettajani alkoi huomata kyllä sen kuinka vartaloni alkoi tulla mustelmia ja hän kyllä kysyä, että mitä oli käynyt, mutten suostunut puhumaan hänelle. Olin niin… Ilkeä. Yhtenä päivänä hän vei meidät kirjastoon. Jokaisen piti valita kirja. Minä en halunnut. Minulla oli tuskin aikaa tehtä läksyt ja nyt minun pitäisi lukea kirjakin vielä? Hän kumminkin pakotti minut ja pyysi yhtä kirjastonhoitajaa auttaa minua löytämään sopivan kirjan itselleni ja hän löysi. Se oli ensimmäinen kirja, jonka olin koskaan lukenut. Se oli R. L. Stinen kirjoittama ”Uhkaa metsässä”. Aamuisin minulla ei ollut aikaa, joten aloin lukea öisin. Valvoin myöhään ja sain unihäiriönkin. Minun piti ottaa lääkkeitä, jotta nukkuisin. Kirjasaston hoitajasta tuli minulle tosi rakas ystävä. Sain häneltä rakkauden, jota en saanut kotona. Hän antoi minulle jotain pyytämättä mitään vastineeksi ja olen ikikiitollinen hänelle siitä mitä hän jaksoi jakaa rikkinäisen tytön kanssa.
Parin kuukauden päästä vanhempani päättivät matkustaa kotimaahani. Olimme siellä kuukauden ja palatessani kouluun uusi opettajani ei ollutkaan enään siellä vaan vanha. Luokassaan oli myös uusi tyttö, josta tuli ystävieni kaveri minun tilalleni. Sen jälkeen ystäväni jättivät minut kokonaan ja uusi opettajani ei ollut enään koulussa. En koskaan ehtinyt pyytää anteeksi opettajalta, joka auttoi minua monin tavoin, joita en huomannut. En ehtinyt kiittää. Minusta jäi vain paha muisto hänelle. Mutta hänellä on nykyään vauva ja hän on onnellisesti naimisissa. Toivon hänelle niin paljon onnea elämään, kuin mahdollista. Toivon, että tapaan hänet vielä joskus ja kerron hänelle syyt miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin.
Vietin parin kuukauden tämän ja tuon kanssa, kunnes luokkaani tuli uusi poika. Hänestä tuli minulle uusi ystävä. Hänelle minä avauduin, sillä tiesin, että ystävyyttä ja rakkautta on (kirjaston hoitaja näytti ne minulle). Hän oli tukenani ja vietimme niin paljon aikaa yhdessä, kuin kykenimme. Vanhempani eivät päästäneet minut ulos, joten tein suuren valheen heille. Lisäsin lukkariini pari tuntia viikossa ja ne tunnit kävin kirjastolla. Pidin siellä hauskaa ja minusta tuli oikea kirjahullu. Onneksi poika ystäväni tykkäsi lukemisesta myös. Huomasin, kuinka asiat alkoivat käydä paremmin ja aloin olla onnellinen. Pidin hauskaa niin paljon, kuin pystyin. Ehkä se kaikki oli perustunut valheista kotona, mutten ole pahoillani yhdestäkään valheesta, joka kerroin heille, sillä sen seurauksena aloin löytää itseäni vapaammin.