Elikkäs asuttuani Turkissa vähän yli vuoden ja Kreikassa neljä vuotta vanhempani päättivät muuttaa Suomeen. Oli elokuu heidän päättäessään valmistautua muuttoa varten. Muistan kuinka he myivät juuri ostettuja koululakkujamme ja vaatteitamme ja lelujamme. En surenut sen mitä hävisin vaan odotin innolla sitä mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Kesti pari päivää ja talomme oli typötyhjä. En oikein muista kuinka menimme ja miten menimme, mutta muistan sen kuinka saavuttiin kaupunkiin, jossa ihmiset olivat vieraita ja ympäristö kaunis. Meitä vastaan tuli mies, jota isäni halasi ja esitteli meidät. Tämä mies vei meidät kotiinsa, jossa meitä odotti hänen kaunis, tummaihoinen vaimonsa. Hän sanoi, että omisti kaksi kaksospoikaa, jotka olivat kylällä mummilla. Nainen oli valmistellut meille ruokaa, joka oli mahdottoman hyvää.
Yöllä äitini ja nainen vei meidät huoneeseen, joka oli poikiensa oma ja ihmettelin, etteikö hän pelännyt rikkovamme jotain, mutta luottamus ja ystävällisyys hänen silmissään antoi minulle rauhan. Elimme heidän luonaan viikon ja tavattuani pojat yritin puhua heidän kanssaan englanniksi, mutten onnistunut. Viikon kuluttua menimme laivalle, joka oli matkalla Suomeen. Kyseinen mies sanoi, että Suomessa hänen isoveljensä aikoo pitää meistä huolta ja niin me lähdimme Suomeen. Vasta parin vuoden kuluttua sain tietää, että kyseinen maa, jossa kävimme oli Tanska. Minä elin Tanskassa!
Saavuttuamme Suomeen olimme niin väsyneitä, etten kiinnittänyt huomiota ympärilleni. Halusin vain kuumaan kylpyyn ja nukkumaan. Asuimme miehen luona pariin päivään, jolloin hän sanoi meille vaiheet, joita poliisi aikoo käydä kanssamme läpi. Olin kauhuissani ja pelkäsin. Poliisiasemalla meinasin päästää ylleni, mutta huomasin sitten, kuinka ystävällisiä kaikki olivat. Istuimme pienessä tilassa parin muun ihmisen kanssa, katsellen poliiseja.mMainitsinko muuten, että näin ensimmäistä kertaa elämässäni blondeja ihmisiä? Minusta oli mukavaa katsella poliiseja heidän kävellessään ohitsemme. He olivat kauniita, rauhallisia ja vähän hassuja. Operaatiot käytiin läpi ja meidät vietiin, jonnekin. Matkalla katselin, kuinka satoi lunta ja luulin sen olevan kaunein asia koko maailmassa. Lumi oli niin puhdasta, valkoista ja niin pehmeän näköistä. Vihdoin automme pysähtyi ja nousimme sen kyydistä. En tiedä vieläkään mikä paikka se oli, mut voin kertoa sen, että se oli täynnä erimaalaisia ihmisiä mm. Venäjäläisiä ja Sudaneja. Paikat oli ahtaat ja kaikille perheille oli huone. Huoneemme oli pieni, mutta siisti. Siinä oli vain kaksi sänkyä. Keittiöt, vessat ja kaikki muut huoneet oli yhtenäisiä. Jos haluat kokata ei muuta kuin muiden seuraan. Olimme vieraita ja pelättiin, joka askelta. Poliisit veivät meidät huoneeseen ja ottivat isän mukaan. Pelkäsin, että hänet tapetaan, sillä olin nähnyt sodan ja tapot ja murhat, mutta kävikin ilmi, että he veivät hänet Lidliin ostamaan meille ruokaa.
Elimme samassa paikassa vuoden, kunnes äitini tuli raskaaksi. Monet Suomalaiset olivat tukenamme. Saimme käydä koulua. Koulu oli aluksi ihan ok, mutta minua syytettiin monista asioista, joita en ollut tehnyt, koska olin erimaalainen, enkä voinut puolustautua tai sanoa vastaan. Sain myös monta kertaa huudon, sillä en tiennyt koulun sääntöjä ja vähitellen aloin pelätä koulussa käymistä. En tiedä mitä tapahtui, mutta yksi naispoliiseista, joka oli alusta asti kanssamme tuli kanssani kouluun äitini mukanaan. He puhuivat, jotain opettajalle ja yhtäkkiä koulusta tuli aivan erilainen paikka. Aloin opiskella ahkerasti ja ensimmäinen suomalainen sana, jota opin oli: sakset. Elimme samassa kaupungissa äidin synnytystä asti, kunnes meidät muutettiin pohjoiseen.
Pohjoisessa oli kylmäääääää. Siellä me tutustuttiin samaan maalaisiin ihmisiin kuin me ja he auttoivat meidät pärjäämään siellä niin paljon, kuin mahdollista. Jo parin päivän päästä pääsin kouluun. Se oli tarkoitettu erimaalaisille ja kaikille oli oma kielitaitonsa, jonka avulla meidät luokiteltiin. Rakastin luokkaani. Opettajat kivoja ja oppilaat myös, kunnes jouduin menemään ala-asteelle. Siellä minua kiusattiin ja jopa hakattiin pallolla. Opettajani oli myös rasisti. Suomenkielentaitoni ei ollut hyvä, mutta hän silti pakotti minut taululle kirjoittamaan ja sitten selittämään sen mitä olin juuri selvittänyt. Minä kyllä osasin kaiken mitä kirjoitin, mutten osannut selittää. Yritin parhaani, mutta aina loppujen lopuksi sain naurut ja jonkun haukkumanimen naurujen perään. Olin niin yksin, sillä en nähnyt sisartanikaan koukussa paitsi kerran välitunnilla. Hän sain siellä kaksi kaveria. Tytön ja pojan. Heistä tuli kavereitamme ja huomasimme, kuinka nämä kaksi olivat niin ihastuneita toisiinsa ja yhtäkkiä jonain päivänä he eivät halunneetkaan olla kavereitamme. Vetäydyin kuoreensa jälleen kerran, kunnes muutto oli jälleen ovella.
Tällä kertaa kyseinen muutto muutti elämäni kokonaan. Opin, kuinka puolustaa itseäni ja luottaa itseeni. Muutimme etelään. Kauniille kunnalle, jossa kävin jo heti toisena päivänä kouluun. Pääsin tokalle luokalle ja opettaja esitteli minulle koulun. Koulu oli valtava. Suomenkieleni oli kehittynyt, muttei mikään paras. Kohtasin sielläkin vaikeuksia. Minua ei haukuttu. Ei ainakaan aluksi. Sain kavereita ja jälleen kerran, mutta menetin heidän. Luulin vähään aikaan, että vika oli minussa, mutten tiennyt mitä,tein väärin. Yhtenä päivänä en kestänyt enään ja istuin koko välitunnin istumassa, kunnes huomaamattaan opettaja tuli luokkaan ja selitin hänelle kaiken. Hän otti asian esiin koko luokan edessä. Luokkani oli parempi, kuin luulin. He pyysivät anteeksi, tytöt halasivat ja pojat yrittivät lohduttaa parhaansa mukaan. Minua alettiin vetää puolelta toiselle. Sain uusia ja erilaisia kavereita. Aloin tutustua koko kouluun, kunnes joukko kiusaajia tuli elämääni. Kaverini olivat tukenani, muttei heidän tukensa ja kannustuksensa parantaneet arpeni, jotka olivat jättäneet merkit viimeisistä ilkeyksistä. Minusta tuli ujo, mutta sitten agressiivinen. Luulin tulevani hulluksi ja menin jopa psykiatriian. Sain sielläkin kavereita. Ne olivat hoitajani. Muistan, kuinka kerroin heille sen, että omistin ystäviä, mutta tunsin silti olevani yksin. He kannustivat, auttoivat ja tarjosivat olkaa, johon itkeä. Vuosi kävi nopeasti läpi. Mursin jalkani ja sain syömishäiriön. Lisäksi opettajani vaihtui ja jouduin kohtaamaan uudenlaiseen ihmisen. Hän ei ollut ilkeä, muttei auttavainenkaan. Ystävyysttyin kahden luokkalaiseni kanssa, joista tulivat parhaat kaverini. En ollut täysin avoin ja vähän sulkeutunut heidän kanssaan, mutta he näyttivät mulle kaikki hauskuuden joista olin jäänyt elämässäni läpi….. Uskotteko jos sanoisin teille itkeväni kirjoittaessani tarinani? Kumminkin…. Heidän kanssaan sain nauraa, ihastua, surea, ilota ja tutustua ihmisiin. Kiitän Jumalaa sydämeni pohjasta, että hän antoi minulle ystävät niin kuin heidät. Vaikken tuntunut kuuluvani heihin he kumminkin arvostivat minua. Sekä ystävänä, että ihmisenä. Isäni alkoi hakata minut kotona. Minulle jäin jäljet kroppaani ja sieluni. Sain vain enemmän ahdistusta. En kertonut heille asiasta, sillä pelkäsin heidän jättävän minut. Joskus luulen, että ystävyyteni heihin perustu valheeseen, mutta rakastin heidän ystävänä todella. En ehkä pystynyt puhumaan heille rehellisesti, mutta olin avoisempi heidän seurassaan, kuin kenenkään muun seurassa aikoihin.