Saavuimme kotimaahani yöllä ja suuntasimme tätini kotiin. En uskonut mitä tapahtui. Luulin kaiken olevan unta. Olin väsynyt ja edelleen shokissa. Päivät kuluivat ja asuimme siellä täällä, mutten tuntenut aikaa. Luulen, että olin koomassa sen ajan…. Meillä on kolme omakotitaloa ja kaikki vuokralla, eikä iskä halunnut poistaa vuokralaiset talosta, sillä hän ei työskennellyt ja halusi ansaita elantonsa istuen kotona niinkuin suomessa ja hän onnistui siinä. Hän vuokrasi meille talon. Hän osti kotitarvikkeita ja hänelle jäin rahaa myös ruokaostoksille. Ja koko sen ajan toivoin palaavani Suomeen. Pidin toivosta kynsin ja hampain kiinni, sillä mulla ei ollut muuta mikä auttaisi minua jaksamaan eteenpäin. En ollut puhunut kenellekkään pitkään aikaan ja ihmettelin oliko minut unohdettu jo. Olin niin…. Eloton. Olin kuin henki ruumiissa ja siinä se. En ystävyystynyt, en puhunut ihmisille, enkä käynyt ulkona. Elämäni oli kuin kuolemantuomio. Se oli omanlaisensa vankila. Aloin vihata ihmisiä ympärilläni ainakin isääni. Kaiken sen jälkeen minkä kestin Suomessa pysytellen hiljaa ja tuskissani vain sen takia, että eläisin siellä iloisena kiellettiin multa. Mitä muuta minä olisin voinut tehdä? Tein kaikkeni, jottei hän ottaisi tämän päätöksen ja palata tänne, mutta hän teki sen kumminkin. Vanhempien pitäisi ajatella lapsiaan, mutta millä tavalla hän meitä ajatteli siinä tilanteessa? Hän oli vain kyllästynyt elämäänsä Suomessa ja halusi jotain uutta, mutta katsokaan miten minuun kävi. Pienikin muisto Suomesta sai minut murtumaan tuhansiksi sirpaleiksi. Nukuin öisin itkien. Ikävöin ulkona käymistä ja ihmisten näkemistä. Ikävöin eläämistä. En ollut oma itseni. Enään. Enkä tulisi enään koskaan olemaan.
Ehkä ihmisten lukiessa tämän he ajattelevat minun ylireagoivani, mutta olen murtunut. Minulla ei ole mitään. Ei ketään. Muutettuaan ystävieni luota he jakaantuivat ja riitoja syntyi. En tiedä mitä tapahtui. Olinko minä se joka piti heidät yhdessä vai se joka pakotti heidät pitämään yhtä? Nykyään asun kotona, kuin aave. Minulla on monia huolia. Sekä omani, että muitten (ei sillä, että valitan! Tykkään kun minuun luotetaan niin paljon, että omista ongelmista puhutaan). Syön silloin tällöin, siivoaan niinkuin Suomessa, mutta työt ovat raskaimmat tällä likaisen ilmaston vuoksi ja sain turpiin. ”Tämän takia minä palasin tänne. Jotta tehdessäni jotain, ette pystyisi avaamaan suunne ja sanomaan vastaan” isäni sanoi lyödessään meitä. Ihmiset sanovat, että olen rohkea, mutta katsoessani peiliin näen vain pelkurin. Olisin voinut pelastaa perheeni Suomessa, mutta pelkäsin kertomasta kenellekkään. Joskus jopa toivoin, jonkun huomaavan sen ja iloittavan asiasta poliisille. Tarvitsin pelastuksen niinkuin nykyäänkin, mutta missä supersankarit viipyvät?
Täällä en saanut käydä enään koulua, joten olin kaiket päivät kotona. Vähitellen meille alkoi tulla vieraita. Ihmiset alkoivat tutustua meihin. Minua pyydettiin naimisiin. Isäni perheellä tuli iso riita hänen kanssaan, koska heidän poikansa halusivat kansamme naimisiin, muttemme suostuneet. ”Tämän takia tulin tänne” isä paljasti uuden salaisuuden. Hän tuli tänne, jotta menisimme naimisiin, kuin oma väkemme ja uskontomme. Se oli sydäntäsärkevää. Jos hän halusi eroon meistä niin miksei hän heittänyt meidät menemään Suomessa? Olisin edes elänyt elämäni iloisena. Vähen ajan päästä tutuistuimme isäni kaverin mahtavaan perheeseen, josta pidän, muttei heilläkään ole ketään, johon haluaisin tutustua toisin, kuin pikkusiskoni. Hän rakastui ja menee kohta naimisiin. Ja hän on vasta murrosikäinen, mutta olen onnellinen hänen puolestaan. Hän sentään rakastaa jotakuta ja on onnellinen, eikä tunnu ikävöiväni vanhaa elämäänsä ja kaikki kivut, joita hän oli kantanut olivat myös tiessään. Minä menetän kohta hänet, tiedän sen ja joudun käymään suuren tuskan perään myös tuskan, mutta en olisi halunnut muutamkuin ilon hänelle, vaikka jos se olisi ainoa toiveeni.
Ehkä aijon jatkaa eläen, kuin kuollut. Ja ehkä palaan takaisin, kukas sen tietää, mutta saitte kuulla lyhyen elämäntarinan säälittävästä tytöstä, joka jatkaa kirjoittaen blogia pitäen viikkopäiväkirjaa. Tämän jälkeen kiinnitän enemmän huomiota yksityiskohtiin ja omiin ajatuksiini. Kiitoksia rakkaat kaverini, jotka olette olleet tukenani ja antaneet minulle rakkautta ja luottamusta pyytämättä mitään vastineeksi. Pyydän myös anteeksi jos olen loukannut tai saanut teidät suremaan. En kummiskaan tee sitä tahallani. Pyydän myös anteeksi, etten ole siellä tukemassa teitä ja tarjoamassa olkaani suruaikoina, joita ettet toivottavasti aijo käydä koskaan läpi. Pyydän anteeksi, etten pysty olemaan ehkä just sitä mitä olisin halunnut olla, mutta minä todella välitän teistä. En ehkä osoita sitä juuri haluamalla tavallani sitä teille, mutta yritän saada teidät ymmärtämään mitä tarkoitan. Ja muistakaa! Aina kun tarvitsette minua, olisinpa kuinka työaikana tahansa, tulkaa juttelemaan minulle epäröimättä. Minulla tulee olemaan aina ikävä teitä ja itseäni, mutta toivotaan, että saan edes jotain kaiken tämän paskan jälkeen aikaiseksi.