Päästyäni 28.5.201- koulusta en mennyt suoraan kotiin, koska pelkäsin hyvän tuuleni (jonka oli aiheuttanut kuka ties)nkatoavan astuessani kotiovestani sisään, joten menin kirjastoon siskoni kanssa. Katselin kirjoja ja ilosia ihmisiä ympärilläni, mutta minusta tuntui siltä, kuin jotain tulisi tapahtumaan ja niin jotain tapahtui. Äitini soitti minulle kysyäkseen millon pääsen kotiin ja kysyessäni miksi hän vastasi, että minun pitäisi tulla kotiin pakkaamaan omia tavaroitani. Ihmettelin mistä hän puhui ja tunsin pienen kivun sisälläni. En uskonut häntä. En halunnut uskoa, enkä halunnut muuttaa. Halusin vain olla.
Päästyäni kotiin se oli lähes tyhjä ellei tv:tä, paria esinettä ja vaatteitamme lasketa. Olin kauhuissani, koska kaikki tapahtui nopeasti. Mihin olemme menossa tällä kertaa kysyin, mutten saanut vastausta. Kerää tavaroitasi minulle huudettiin ja minä tottelin. Laukuihimme ei mahtunut kaikki tavaramme, joten heitimme suurimman osan roskikseen. Olin ihan pihalla ehkä jopa shokissa. En tiennyt mitä tapahtui ja vähään aikaan aloin ajatella kaikkea hirveää rikoksista ja rikollisista. Viimein tunnin kuluttua talo oli typötyhjä ja me istumassa autossa suuntaen satamalle. Minne menemme, kysyin jälleen ja minulle vastattiin, että omaan kotimaahamme. En uskonut sitä. Luulin, että he valehtelivat. Luulin, että he vitsailivat. Yritin keksiä kaikkea mahdollista, mutta se mitä tapahtui oli karumpaa. En hyvästellään ketään, en saanut todistusta, en ehtinyt tottua tähän elämään ja minulle annettiin jo uusi. Kävin monta tunnetta läpi tietämättä mitä tehdä. Olisinko edes voinut tehdä jotain? Mitä olisin tehnyt jos olisin voinut?