Ala-aste oli rankka, mutta rakas poika kaverini ei antanut minun laskea pääni alas. Ikinä. Minusta tuntui, kuin meidän kuuluisi pysyä ystävinä ikuisesti. Hänessä oli niin paljon samaa kuin minussa, mutta niin paljon erilaistakin. Minä aloin jopa unelmoida siitä mitä haluan elämältä, sillä hänen kanssaan näin maailman uusin silmin ja uskalsin ottaa askeleita kohti tuntematonta, sillä tiesin jonkun pitävän kädestäni kiinni, vaikka matka olisi kuinka rankkaa. Ja minä halusin lisää sitä toivoa ja unelmaa. Kohtalo oli kumminkin eri mieltä. Ala-asteen päädyttyä yläasteella, jokainen joutui eri luokkaa. Lukujärjestyksemme ja ystäväpiirimme muuttui erilaiseksi, mutta pidettiin silti yhteyttä. Ei ehkä yhtä paljon kuin ennen, mutta minä ainakin yritin pitää hänestä kiinni. Yläasteella käytin enemmän aivoani kuin sydäntäni. Minun teki mieli tervehtiä ihmisiä joita luulin kaveriksi, mutta päätin ottaa siirtoni hitaasti. Ajan myötä tutustuin uusiin ihmisiin, jonka porukkaan sovin paljon enemmän, kuin arvasinkaan.
Tutustuin jokaiseen heistä eri ihmisen kautta ja vähitellen meistä tuli iso tyttölauma. Tutustuimme keskenämme toisiimme enemmän ja jokainen sain jonkun uuden arvokkaan kaverin. Välitämme kaikki toisistamme ja jos joku putosi pepullee nostaimme kaikki hänet ylös. Yhdessä. Emme välittäneet siitä miltä toinen näytti tai ajatteli tai miten toinen pukeutui ja käyttäytyi. Pidämme jokaisesta juuri sellaisena kuin hän on. Rakastan heitä jokaista omalla tavallani, sillä minä olen minä heidän seurassaan. Minun ei tarvitse valehdella tai esittää. Minulta kysytään apua, kaivataan lohdutusta ja minulle annetaan samaa. Olemme olleet kavereita melkein yläasteen alettua. Minusta tuntui joskus, että meitä käytiin mustasukkaiseksi, sillä välillämme ei ollut kilpailuja, riitoja tai mustasukkaisuuksia. Heidän seurassaan en surenut ikinä. Ne vuodet, joita olin heidän kanssaan oli paras aika elämässäni. Vanhempani eivät puuttuneet enään yksityisiin asioihin elämässäni ja isä lopetti suureksi osaksi lyömisen. Kyllä minulla oli joskus rankkaa, mutta minun ei tarvinnut enään hautaa mitään itselleni, sillä sain lohdua ja enemmän rakkautta elämässäni kuin ikinä ennen ja se korvaa kaikki kivut joita olin käynyt läpi.
ja jälleen kerran jouduin muuttamaan. Jouduin jättämään yläasteen, josta aloin pitää, ystävät joita rakastin ja tulevaisuuden, jonka rakensin. Mutta en surenut paljon. Tiesin, että nähtäisiin toisemme, vaikka mitä tapahtuisi ja tiesin, että voisin palaa aina takaisin ja toteuttaa unelmani siellä. Olin niin varma, enkä pelännyt tulevaa. He olivat saaneet minusta esiin sen rohkeuden, jolla sain korotettua ääneni. Hyvästely oli kuitenkin… Haavoittavaa. En tiedä miksi, mutta astuttuani ulos koulusta tiesin etten näkisi heitä enään. Lähdettyäni koulusta soitin äitille kysymään lupaa jos, vaikka pääsisin kirjastoon. Hän tiesi, että välitin kirjastonhoitajasta paljon ja että hänellä oli oma alueensa sydämessäni. Halusin hyvästellä kirjastonhoitajaa, jota ilman en olisi uskaltanut ystävyystyä tai kaipaa rakkautta. Siellä (kirjastossa, missä minua tunnettiin) Ihmiset katselivat minua, sillä silmäni olivat punaiset ja näytin muutenkin… Jumala tietää miltä. Etsin hänet käsiini, mutta minulle kerrottiin, ettei hän ole siellä, joten jouduin kirjoittamaan hänelle kirjeen. Se oli vaikein hyvästely tapa ikinä, sillä en voinut sanoa kaikki ne sanat joita halusin hänelle sanoa kasvotusten. Ja olisin niin halunnut tuntea sen lämpimän syleilyn vielä viimeisen kerran.
Muutimme lähelle Helsinkiä. Se kaupunki oli täynnä erimaalaisia. Erityisesti ihmisiä omasta maastani. Oli kiva huomata, ettei ollut ainoa, joka käytti huivia ja ettei ollut huomion keskipiste. Minulle kesti kaks viikkoa, kunnes pääsin kouluun. Inhosin sitä koulua. Ei. Minua ei kiusattu, eikä vihattu ja sain kyllä kavereita, mutta en tuntenut itseäni sopivaksi sinne. Opettajat olivat ilkeitä, eivätkä hymyilleet ehkä ikinä? Koulu liiiiiiian iso ja säännöt… No niistä ei voi sanoa paljon mitään paitsi turhia. Kukaan ei noudattanut niitä. Parasta siellä oli kumminkin se kuinka helposti olisin voinut saavuttaa unelma-ammattini ja KIRJASTO! Se oli valtava ja täynnä sellaisia kirjoja, joita en löytänyt ennen. Elin elämääni. En toivonut paljon mitään. Halusin vain käydä ala-asteen loppuun. Halusin saada työn, vaikkapa kirjastossa. Siinä se. Ei mitään suurempaa, muttei minulle suotu sitäkään. Juuri kun elämäni oli menossa parempaan suuntaan kaikki se, jonka vuoksi tein kovasti töitä sirpaloitui hetkessä. Vanhempien viimeinen päätös oli kuin kuolemantuomio. Mitä minä olin tehnyt ansaitsekseni sen?